perjantai 21. tammikuuta 2011

Elämisestä luontoa arvostaen

Talven jatkuessa iskee itselleni syvä kyllästyminen lumeen ja kylmyyteen. Iskee kevään kaipuu; lämmön ja vihreiden kasvien kaipuu. Onneksi sitä voi helpottaa oloaan katsomalla upeita luontodokumentteja. BBC:n dokumentti Satoyama - Japan´s Secret Watergarden kertoo ihmisen ja luonnon keskinäisestä suhteesta paikassa, jota voisi kuvailla maanpäälliseksi paratiisiksi. 

Ihmettelenkin kuinka kauas tällaisesta luontoa kunnioittavasta elämäntavasta ollaan ajauduttu? Itse yritin miettiä miten Suomessa on eletty ennen vanhaan - miten Suomessa voi elää luonnon kanssa samaan tapaan kuten dokumentin ihmiset Japanissa? Aika tyhjää löi päässä. Maaseudun elämä tuntuu niin kaukaiselta asialta, että sai oikein pinnistellen miettiä. Itse olen koko ikäni asunut kaupungissa ja ruoka on aina haettu lähikaupoista tai marketeista. Hyötyeläimiä meillä ei tietenkään kotona ollut (koska kerran kaupungissa asuttiin), jos nyt kissaa ei lasketa. Kosketusta luontoon sai niinä kertoina kun käytiin kaupungin ulkopuolella Mummolassa tai tuttavaperheen luona maatilalla Kiihtelysvaarassa. Siellä olen saanut muksuna koettaa lehmän lypsämistä. Muita eläimiä sielläkään ei ollut. Hevoset ovat aina hieman pelottaneet minua ja kanalassa muistan käyneeni kerran pari elämäni aikana. Pientä lammastakin muistan joskus sylissä pidelleeni. Lähinnä nämä kerrat ovat olleet lyhyitä kokemuksia.

Ihailen kovasti isoisääni, joka edelleen kasvattaa perunaa omalla pottumaalla ja jonka pihalla kasvavat puna-, valko-, ja mustaviinimarjat ja omenat kerätään talteen talvea varten. Kyllä meillä kotona kaupungissakin oli pihalla mansikkamaa, mutta ei se tainnut montaa vuotta olla. Marjapuskia siellä on vieläkin. Äitini jaksaa joka vuosi lähettää kotitekoista omenahilloa ja pakastemarjoja, joita on metsästä käyty poimimassa. Itse muistan pienenä mustikkamaalla käydessämme keskittyneeni lähinnä syömiseen. Ehkä ajatus, että saahan sitä kaupastakin, on jossain määrin tehnyt meistä laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Näin olemme menettäneet kokemuksia, jotka toisivat meidät jälleen yhteen luonnon kanssa.

Nuuksion metsissä patikoimassa. Kaupunkilapsen
varustuksiin kuuluu piikkikärkiset korkokengät,
vaaleat samettiset pillihousut ja
tietenkin vain ohut pikkutakki. 

2 kommenttia:

  1. Hyvä juttu!
    Loistava kuva!!

    VastaaPoista
  2. Annikki23/1/11

    Luonto antaa marjat, sienet ja kalat.

    Ennen jouduttiin viemään syksyllä kouluun puolukat. Niin minäkin tein; tosin kerran-laiskuuttani-narrasin, että isoveli toi jo mun marjat!
    Nyt noukin marjoja ihan mielelläni ja sienetkin olen oppinut tunnistamaan alkuongelmien jälkeen. Kalassa kävimme lapsena silloin tällöin ja saimme jotain pikkukaloja, mutta kyllä siinä perkaamaan oppi kuitenkin. Äiti laittoi muksut perkaamaan kaloja kaivon viereen, koska siinä oli lähde, missä kalat lopuksi huuhdeltiin.
    Me kasvatimme perunaa, punajuuria, nauriita, porkkanoita ja herneitä. Marjapensaista noukittiin marjat, joista äiti keitti mehua talvea varten. Minä olen jatkanut tätä perinnettä, koska mielestäni se mehu on hyvää eikä siinä ole mitään lisäaineita. Varsinkin hiihtolenkin jälkeen kuuma mehu maistuu hyvältä. Ennenvanhaan tätä mehua käytettiin flunssan hoidossa sen C-vitamiinipitoisuuden vuoksi, vaikka taitaa iso osa vitamiineista tuhoutua keitettäessä.
    Possulle kannettiin ruoantähteet ja kaadettiin sen ruoka-astiaan. Minä aina pelkäsin sitä sikaa ja juoksin äkkiä pois, kun olin sen ruuan joten kuten sinnepäin saanut kaadetuksi.
    Jos ei ollut sikaa ruokittavana, vietiin ruoantähteet "laskiämpärissä" ulkohuussin taakse. Muutenkin jätteitä tuli paljon vähemmän kuin nyt. Paperit mm. poltettiin saunan padassa eikä muovijätettä juurikaan ollut tai jos oli niin muovipussit pestiin ja niissä säilytettiin ruokia. 70-luvalla muovista (maito oli pakattu muovipusseihin)naiset virkkasivat mattoja! Minunkin kotona oli sellainen matto-aika hirvityksen näköinen tosin.

    VastaaPoista